Kilimanjaro 2: Matkavalmisteluita


Internet sanoo, että jos jaksaa juosta 10 kilometriä yhteen putkeen, jaksaa kiivetä Kilimanjarolle. 

En itse ihan välttämättä näe suoraa korrelaatiota tunnin juoksupyrähdyksen ja viikon mittaisen, varsin nousujohteisen vaelluksen välillä ohuthappisessa ilmanalassa +40 ja -20 celsius-asteen vaihteluvälillä. Koska oma tuntumani fyysisestä peruskunnostani on kuitenkin kohtalaisen hyvä, enkä ole vetämässä ensimmäistä kertaa elämässäni vaelluskenkiä jalkaan, uskalsin ilmoittautua reissulle reilun kahden kuukauden valmistautumisajalla.

Kilimanjarolle voi kiivetä lukuisia erilaisia reittejä, jotka poikkeavat toisistaan muun muassa vaatimustason ja hyödynnettävissä olevan akklimatisaatioajan suhteen. Huumorilla, teräspohkeilla ja erinomaisella juomamaulla varustettu matkanjohtaja-sisareni oli valinnut niistä kiivettäväksemme Machame -nimisen kierroksen, jonka lempinimi Whiskey route pieneksi huolekseni saattaa viitata matkan lihaspolttelevuuteen ja huiputuksen jälkeiseen olotilaan. Edellistä (ja toistaiseksi ainoaa) viskikrapulaani muistellen olen pyrkinyt käytettävissä olleella ajalla ensisijaisesti fyysisen kunnon kohottamiseen, jotta matka ei tyssäisi reitin viidestä ohitettavasta kasvillisuusvyöhykkeestä ensimmäisille.

Normaaliin treenirytmiini (mikä sattumanvaraisesti erilaisia ulko- ja sisäliikuntalajeja kolmestä viiteen kertaan viikossa silloin kun huvittaa) lisäsin yhden viikottaisen porrastreenin ja keskivartaloa vahvistavan jumpan. Pyynikillä olen käynyt tekemässä pidemmän maastolenkin suunnilleen kerran viikossa ihan samalla tavalla kuin ennen lähtöpäätöstäkin, mutta joulun jälkeen siirryin tekemään reppu selässä kävellen myös sellaisia matkoja, joita yleensä kuljen  hiki- ja mukavuussyistä paikallisliikenteellä. Upouusi futsal-harrastukseni on ylläpitänyt kivasti peruskuntoa ja ketteryyttä, kun taas lihashuollosta on vastannut joogatunti tai pari viikossa. 

Suomen talvi on pitkästä aikaa valmentanut kerrospukeutumiseen ja pakkasessa hengästymiseen kiitettävän arktisin arvosanoin. Ultimaattisen kuntohuipun ja ennen kaikkea mentaalipuolen testisuoritteena pidin pari päivää sitten taivaltamaani automarkettireissua hiihtolomalauantain ruuhkassa, tarpoen rapsakassa pakkasessa nelisen tuntia viikonlopun ruokaostokset ja viime hetken varustehankinnat reppuun ahdettuina


Treenikävelyllä Suonteen jäällä tammikuun lopulla. 
Lämpötila -23 celsiusta, vaatekerroksia neljä + naamasuoja.

Varustuspuoleen piti tehdä makuupussin päivitys paksumpaan malliin, sekä varautua sademetsävyöhykkeen kosteustodennäköisyyteen parilla uudella vedenpitävällä varustepussilla. Muutoin viikon ulkoilmayöpymiseen tarvittavan varustuksen hankkiminen ei synnyttänyt ostopaniikkia tai tarvetta erityisille hankinnoille. Irlannista vuonna 2011 hankkimani vaelluskengät ja rinkka ovat kuluneiden seitsemän vuoden aikana täydellisen sisäänajetut mutta kuitenkin ehjässä kunnossa, ja Suomen kaksi viimeisintä talvea on varmistanut, että sade- ja kylmätestattua vaatetusta löytyy riittävän paljon mukaan pakattavaksi.

Suunnilleen tällaisen setin (lukuunottamatta visuaalis-turhamaisista syistä kuvaan päätyneitä luistinnauhoja ja tyhjää toilettipussia) olen tehnyt varustepäivitystä tulevalle reissulle. Lääkekaappiin terveydenhoitaja pakkaa mukaan:

  • micropur-tabletteja vuoristopurosta suodatettavan juomaveden kemialliseen puhdistukseen,
  • imodiumia väistämättömään, 
  • kahta peruskipulääkettä ohuessa ilmanalassa väijyvään peruspäänsärkyyn ja 
  • omepratsolia niiden sivuvaikutusten ehkäisyyn, 
  • dexal-jauhetta ja glukoositabletteja siihen hetkeen kun vuoristotauti ohittaa ruokahalun,
  • migreeniensiavun, 
  • malariaprofylaksian, sekä
  • kompressiosukat ja asetyylisalisyylihappoa kymmenen tunnin lentoetapille veritulppien torjuntaan. 
Toivottavasti päästävät tullista läpi pilleriarsenaalin kanssa.

Kilimanjarolle ja sitä ympäröivään kansallispuistoon ei ole sekä ympäristöön että asianosaisten henkeen ja terveyteen liittyvistä syistä asiaa ilman laillistettua opasta ja matkanjärjestäjää. Tämä järjestely toimii meidän retkikunnallemme paitsi turvallisuustekijänä, myös teltat, retkipatjat ja muonituksen takaavana tahona. 

Leijonan osa retkivarusteista liikkuu vaelluksella mukana matkanjärjestäjillä työskentelevien kantajien hartiavoimin. Tämä kantaja-asian potentiaalinen eettinen rasite mietitytti minua reissua varatessani enemmän kuin edellä pohtimani fyysinen haastavuus, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se mietityttäisi edelleen. 

Omaatuntoani helpottaa hieman matkanjärjestäjämme erillinen ilmoitus kantajien inhimillisistä työoloista, hyvästä varustuksesta, kiipeilybisneksen työllistävästä vaikutuksesta muutoin köyhällä alueella, sekä takaus siitä, että retkeilijät maksavat noin viidesosan reissun hinnasta suoraan kantajille tippinä ilman välikäsiä. Ohjeellinen tippisumma per kiipeilijä vastaa pikaisen selvitykseni mukaan noin puolta keskivertotansanialaisen kuukausipalkan moodista eli yleisimmästä nettopalkasta. En osaa etukäteen arvioida, elääkö noilla palkoilla Kilimanjaron liepeillä inhimillisesti vai ei, mutta elinkeinoon ja kontekstiin henkilökohtaisesti paremmin tutustuttuani aion palata asiaan eettisen matkailun näkökulmasta.

Sitä ennen nautin vielä kolmena aamuna myslit, vihersmoothiet ja maitohappobakteerit kotikoneen äärellä Tampereella, ja perjantai-iltana starttaamme matkan kohti ensimmäistä välietappia Tukholmassa, toista Addis Abebassa ja määränpäätä Arushassa Kilimanjarolla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti