Tarkemmin sanoen 4,255 kilometriä korkeutta ja 20 kilometriä pituutta. Omin jaloin.
Vaelluksen reittiprofiili
Haluaisin niin kovasti kirjoittaa, että kaikki tuskanhikiset hapotusajatukset olivat väistyneet ja että Uhurun päällä sain supervoimat ja kipaisin alas base campiin höyhenenkevyellä jalalla. Takana oleva kymppituntinen nousua höystettynä vuoristoilman happivajauksella vei kuitenkin mehuja niin kovasti, etteivät alastulon ensimmäiset tunnit kovin hunajalta tuntuneet.
Alkavan sadekauden ansiosta Kilimanjaron lumiraja alkoi maaliskuussa 2018 jo Barafu Hut -base campin liepeiltä. Laskeutumismatkan varsinaisen jyrkänneosuuden alettua joku porukastamme kokeili huvikseen (ja luultavasti myös vähän uupumuksesta) istahtaa hankeen, tökätä itselleen vauhtia ja liukua hetken matkaa alaspäin. Homma näytti niin joutuisalta, että pian koko 12 hengen seurueemme, oppaat mukaan lukien, laski letkassa alarinteeseen säädelleen vauhtia ja suuntaa "melaksi" nostetuilla vaellussauvoilla.
Harmittaa, ettei tästä huvista tullut yhtään valokuvaa, saati videota. Pysyvin muisto taitaa olla lähes-puhki mennyt kuorihousunpersaus, mikä lempparivaellushousujen puolesta näin jälkeen päin vähän harmittaa, mutta on toisaalta pieni hinta siitä, että voi sanoa laskeneensa pyllymäkeä alas Afrikan korkeimman tulivuoren kaakkoisrinnettä.
Mitä lähemmäs base campia liu'uimme, sitä upottavammaksi puuroksi auringossa sohjoutuneen lumen ja vulkaanisen kivimurskan sekoitus muuttui, ja viimeiset tunnit kohti kaukaisuudessa häämöttävää telttakatrastamme taitettiin taas perinteisellä jalkapelillä. Joka askeleella pohkeeseen saakka periksi antavalla alustalla tarpominen havainnollisti täydellisesti, miksi huiputus oli syytä aloittaa keskellä yötä, ilman ollessa kylmimmillään ja maa-aineksen tukevassa jäässä.
Lappimaisemat päiväntasaajalla
Saavuimme huiputusetapilta takaisin base campiin lähes tasan 12 tuntia siitä, kun olimme jättäneet lämpimät makuupussimme siellä edellisenä yönä. Porukkamme hajautui jotenkin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta hiljentymään ja rauhoittumaan jokainen vähän omiin oloihinsa, niin privaatisti kuin tiiviiksi pystytetyssä telttaleirissä nyt pääsee.
Minä tallustelin hiukan syrjään telttapaikastamme, istuin jälleen kerran yhdelle rinteen miljoonista röpelöisisenmustista laavakivenjärkäleistä, ja pikkuhiljaa hengittelin yön ja aamupäivän tapahtumia sisääni. Ja tähän yhteyteen voin viimein esitellä sen fiiliksen, jonka olisin kovasti halunnut kirjoittaa itselleni jo Kilin huipulla ollessani - adrenaliiniryöpyn pahimman ohi selviytymisestä ja sisukkaalla taisteluvoitolla saavutetusta huiputuksesta vastoinkäymisistä huolimatta.
Yht'äkkiä ei väsyttänyt. Ei uuvuttanut. Ei oksettanut. Ei ollut nälkä eikä jano. Ei koskenut mihinkään. Ei ollut huolta naaman vuoristoilmapöhötyksestä, hiusten viikon sotkutakkujen selvittämisestä, eikä kaikin puolin ryvettyneen ulkoasun siistimisestä. Oli vain ihan täydellinen rauha.
Istuskelin kivellä ehkä viisi minuuttia - en ole varma. Jossain vaiheessa tuli mieleen kokeilla käyttää kolmospäivän Barranco campilta saakka lentotilassa pitämääni puhelinta päällä, ja kappas! Istumapaikaksi valitsemallani murikalla oli sen verran verkkoyhteyttä, että päätin järisyttävän puhelinlaskun uhallakin tehdä pikapuhelun Suomeen ja ilmoittaa kotikatsomoon, että perheessä on kaksi elossa olevaa tuoretta Kilimanjaron huiputtajaa. Sitten menin telttaan ja sammuin.
Valokuva Stella Pointilta ja ajatus joitain hetkiä sieltä palattua
Tunnin tehokkaan elpymisunen jälkeen kokoonnuimme messitelttaan lounaan äärelle tekemään loppupäivän reittipäivityksen. Edessä olisi vielä kuutisen kilometriä patikointia kohti Mweka campia sillä hetkellä naurettavan matalalta tuntuvaan 3100 metrin korkeuteen.
Mweka campiin laskeuduttiin vanhaa joenuomaa pitkin kilpaillen metsävyöhykkeeltä päin hiipivää hämärää vastaan. Reissun ultimaattisimman koitoksen jälkeen jalka nousi rutiinilla ja eväistä tyhjentynyt päiväreppu tuntui selässä lähinnä sadesuojatulta ilmapallolta. Paperilla pahalta näyttävästä korkeusprofiilista huolimatta loput kävelyetapista oli miellyttävää ja jyrkimmissä paikoissa luonnon kivasti porrastamaa maastoa.
Viimeinen vilkaisu kohti huippua
Yksipyöräiset paarit paluureitin varrella odottelemassa epäonnisempia retkeilijöitä
Joen uomaa alas kohti kasvillisuusvyöhykettä
Jälleen yksi (hiukan pikselöitynyt) kummitusmetsä
Saavuimme reissun kuudenteen ja viimeiseen telttayöpaikkaan sopivasti pimeän tullen ja otsalamppujen valossa suunnistimme ensin tankkauspuuhiin ja sitten välittömästi unten maille.
Seuraavana aamuna juhlittiin - kantajat ja oppaat viikon rankan duuniurakan päättymistä ja me turistit tietenkin huipulla käyntiä. Jokainen meistä oli saavuttanut korkeimman huipun ja edelleen väitän, että suureksi osaksi kiitos osaavien, kannustavien ja tilannelukutaitoisten oppaidemme.
Kokoonnuimme aamupalan jälkeen leirin keskelle jääneelle aukiolle, jossa paikallisporukan johdolla laulettiin ja jammailtiin, minkä jälkeen otettiin yhteisvalokuvia ja sanottiin heippoja. Kättelimme ja kiitimme henkilökohtaisesti jokaista kantajaporukan jäsentä (viikon aikana tutummaksi tulleet koppasivat meidät myös ystävälliseen halaukseen) ja kantajille, kokille ja telttavastaavalle ekstrapalkkana tarkoitetut tipit jaettiin päätösjuhlien yhteydessä.
Opas-Derrick selvitti jossain vaiheessa matkaa, että moni paikallinen pientilallinen käy hankkimassa kausiluontoisesti lisätienestiä kantajapesteillä. Kiipeilyturismista saatavat ekstratulot voivat mahdollistaa monille paikallisille esimerkiksi moottoripyörän tai muun tavallisella toimeentulotasolla saavuttamattomissa olevan hyödykkeen hankinnan, mikä houkuttelee väkeä alalle sen rankkuudesta huolimatta. Alalla on myös mahdollisuus edetä peruskantajasta esimerkiksi telttavastaavaksi, apuoppaaksi tai koulutuksen kautta laillistetuksi oppaaksi, ja palkka luonnollisesti seuraa tätä urakehitystä ylöspäin.
Leirinpurkupuuhissa Mweka campissa
Sanomattakin lienee selvää, ettei huipulle olisi ollut mitään asiaa ilman tätä huipputiimiä, joita sitten päätösbileissä kovasti kiiteltiin urakasta sekä sanallisesti että rahallisesti.
Sormet on pystyssä seiskapäivän merkiksi.
Meidän etenemisemme suuntautui päättäjäisjuhlista geografisesti alaspäin, sademetsän läpi kohti Mweka gatea, missä lampaat laskettaisiin metsänvartijan toimistolla viimeisen kerran ja sen jälkeen olisimme vapaita rientämään sivistyksen pariin, alias suihkuun ja kaljalle joko tässä tai päinvastaisessa järjestyksessä.
Vika kymppi alkamassa!
"Kotimatka" viidakon läpi oli nautinnollisen verkkainen päiväkävely hyvällä hapella hyvässä seurassa. Reitin varrella näkyi kokonainen lauma ensimmäiseltä reissupäivältä tuttuja pörröisen mustavalkoisia colobusapinoita. Lisäksi bongauslistalle päätyivät siniapina, monenlaisia viidakon perhosia ja lintusia, pienkerrostalon kokoisia saniaispusikoita, sekä monttuista mutatietä alas kiiruhtanut ambulanssijeeppi kyydissään loppusuoralle hyytynyt skottipoika, jonka seurue oli ohittanut meidät edellisenä päivänä.
Mustavalkoinen colobusapina, jolla on selässä ja hännässä valtavan pitkät pölyhuiskumaiset karvat. Pölyhuiskaturkin avulla ne maastoutuivat uskomattoman tehokkaasti puissa
kasvavien liaaneiden ja naavan (havainnollistus tästä alemmassa kuvassa) sekaan
Metsäpolkua ja kasvillisuutta
Oppaat John ja Humphrey selvittävät jotain viidakkoasiaa.
Juurakkopolku on muuttunut jo ihan oikeaksi tieksi, ei enää pitkä matka perille!
Mweka gate ja kansallispuistosta uloskirjautuminen edessä.
Viimeisen etapin valokuvien jälkeen välitön ja rehellisin ajatukseni oli "onko ihan pakko lähteä". Vuori, viidakko, fiilis, teltta, ja ennen kaikkea porukka - kaikkien jättäminen kerralla tuntui viikon koitoksista huolimatta kovalta.
Mutta sitten alkoi ihan yht'äkkiä sataa kaatamalla. Vaatteet kastuivat sekunneissa läpimäräksi, ensimmäistä kertaa koko reissulla. Maa muttui mutavelliksi ja liukastuin vähän ennen sateensuojaan pääsyä selälleni lammikkoon. Ja se oli merkki universumilta, että nyt pitää juoda yksi kylmä kokis ja sitten hypätä jeepin kyytiin kohti Moshia ja ensimmäistä suihkua seitsemään päivään.
Sivistykseen palaamisen kulttuurishokkia pehmensi hiukan huomata, että hostellissamme olivat poikki sekä sähkö että juokseva vesi. Onneksi Kilimanjaro-oluen ostaminen hostellin pystybaarista ei vaatinut kumpaakaan, ja muutaman hetken säätämisen jälkeen vettäkin tuli sen verran, että viikon "rusketus" oli huuhtoutunut palasaippuavaahdon mukana paikalliseen avoviemäriverkostoon.
Reissukaveri-Emma ja tuona hetkenä maailman preemiumein laageri
Entuudestaan tuntemattomien vaelluskavereiden ja oppaiden kanssa muodostui viikossa sen verran hyvä ryhmädynamiikka, että ennen itse kenenkin majoitukseen häipymistä sovimme, että käymme illalla vielä paikallisessa yöelämässä Malindi-nimisellä klubilla Moshin keskustassa. Samalla olimme päättäneet muistaa oppaitamme pienillä henkilökohtaisemmin valituilla lahjoilla kiitokseksi 6/5 vedetystä reissusta. Matkaan klubbailemaan tarttui myös ennen vuorelle lähtöä hostellilla, sekä pariin kertaan vuorella reitillemme osunut jenkkiseurue, jotka olivat hekin palanneet samana päivänä pusikosta ihmisten ilmoille ja haikailivat myös kylmän kaljan ja kuumien rytmien perään.
Jorailimme listahittejä ja hörppimme Kilimanjaro-olutta puoleen yöhön, minkä jälkeen hostellin reseptionistineidin ystävä/tuttava/kumminkaima kävi sovitusti hakemassa meidät "kotiin" nukkumaan.
Uni kiviseinien ympäröimänä, oikeassa sängyssä moskiittoverkon sisässä odotutti itseään hetken. Wifi oli alkanut toimimaan, mutta pakollisten hengissäoloviestien lähettämisen jälkeen teki mieli haudata koko puhelin rinkan pohjalle ja unohtaa se sinne.
Kelailin rauhassa päättymässä olevaa viikkoa ja kun viimein nukahdin, heräsin monta kertaa siihen, että telttakaveri ei rapistellut ovivetoketjua auki, että Kilimanjaron korppikotkat eivät raakkuneet korvan juuressa, että kuulomatkan säteeltä ei kaikunut swahilinkielistä jutustelua, ja että aamu ei alkanut messiteltasta kaikuvalla läkkiastioiden kalahtelulla vaan elektronisella herätyskellolla, joka muistutti aikaisesta lentokentälle lähdöstä.
Ja unettomuudesta huolimatta oli sellainen fiilis, että just tässä on parasta tänään.
Seuraavat viikot oli parasta sit tässä:
Lihaspalautteluna kaksiviikkoinen reppuetappi Sansibarilla
snorklaten, joogaten ja kirjoittaen.
Ei huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti