Saatan aikojen päästä muistaa hyvin eksaktisti ihmisten hauskoja merkkipäiväjuhlia, räntäsateisia kesäiltoja tai vaikka päivämäärän, kun radiosta tuli kerran Don't look back in anger juuri oikealla hetkellä. Sen vuoksi ei ole temppu eikä mikään kertoa, että kymmenen minuutin päästä tämän johdannon kijroittamisesta on kulunut minuutilleen neljä viikkoa siitä hetkestä kun lähdin askeltamaan Kilimanjaron vaelluksen viimeistä nousuetappia.
Tiedän kuitenkin myös, että riittävän ajan kuluttua on kaikista mieleen tiukasti painamistani - henkeä salpaavan upeista tai katastrofaalisen peruuttamattomista - hetkistä vuorollaan tuleva ihan tavallisia lauantaiöitä ja maanantai-iltapäiviä, joiden merkityskertoimet väistämättä pikkuhiljaa hiipuvat uusien muistojen tullessa tilalle.
Sen vuoksi haluan kirjoittaa Kilimanjaron loppunousun ylös riittävän ajoissa - tarkemmin sanottuna vielä, kun perjantai-iltainen 23:00 kellotaulussa muistuttaa minua ennen mitään muuta siitä hetkestä, kun nyöritin vaelluskengät jalkaan ukkospilven sisässä hutmuavan polyesteriteltan ovensuulla ja päiväntasaajalla oli alkamassa -15 asteen pakkasyö.
Sen vuoksi haluan kirjoittaa Kilimanjaron loppunousun ylös riittävän ajoissa - tarkemmin sanottuna vielä, kun perjantai-iltainen 23:00 kellotaulussa muistuttaa minua ennen mitään muuta siitä hetkestä, kun nyöritin vaelluskengät jalkaan ukkospilven sisässä hutmuavan polyesteriteltan ovensuulla ja päiväntasaajalla oli alkamassa -15 asteen pakkasyö.
Lähdimme tekemään huiputusta viidennen ja kuudennen vaelluspäivän välisenä yönä Barafu Hut -nimisestä base campista 4600 metrin korkeudessa.
Vitospäivän aamuna olimme kiivenneet edellisen yön telttapaikka Karanga Campista 680 metriä ylöspäin ja neljä kilometriä eteenpäin massiivista ja sangen epäjärjestelmällistä terrakottakylpyhuoneremonttia muistuttavassa kivimaastossa. Barafu Hutille saavuimme hieman puolen päivän jälkeen parahiksi lounaspöytään ja termoskannulliselle lämmintä teetä.
Vitospäivän aamuna olimme kiivenneet edellisen yön telttapaikka Karanga Campista 680 metriä ylöspäin ja neljä kilometriä eteenpäin massiivista ja sangen epäjärjestelmällistä terrakottakylpyhuoneremonttia muistuttavassa kivimaastossa. Barafu Hutille saavuimme hieman puolen päivän jälkeen parahiksi lounaspöytään ja termoskannulliselle lämmintä teetä.
Aamuherätys pilvien päällä Karanga Campissa
Päiväohjelmassa pääasiassa paljon kaakelilaattaa muistuttavia kiviä, joita oli sekä maassa että ihmisen korkuisina pinoina siellä täällä matkan varrella
Barafu Hut
Ohjetaulu base campiin selviytyneille (jotta selviäisivät takaisinkin)
Lounaspöydästä siirryimme iltapäiväksi jyrkkään kivimurskeylämäkeen pystytettyihin telttoihimme keräämään paukkuja tulevaa loppurutistusta varten. Edellisöisen diamoxin aiheuttaman kuutamopissiravaamisen, varhaisen aamuherätyksen sekä semiraskaan loppunousun ansiosta sain tuota pikaa unen päästä kiinni ja nukuin sikeät päiväunet aina iltapalaherätykseen saakka.(Pannupitsaa. Ihmiset, kokkimme Goodluck oli kokannut meille pannupitsaa. Spriikeittimellä, teltassa, neljäntuhannenkuudensadan metrin korkeudessa. Minun keittiöni sijaitsee kivestä tehdyssä hissitalossa noin kahdentoista metrin korkeudessa, siellä on sähköhella ja kohtalainen valikoima muita sinimuotoisella vaihtovirralla toimivia kodinkoneita, eikä siellä tässä elämässä tulla valmistamaan Goodluckin keitosten kanssa samassa michelin-luokassa painivaa ateriaa, kerronpa vaan.)
Viimeinen leiri ennen huippua jyrkässä rinteessä
Pitsalautasten ääressä kävimme oppaiden johdolla läpi yön noususuunnitelman ja varustuksen, ja samalla tsekattiin viimeistä kertaa happisaturaatiot, sykkeet ja vuoristotautipisteytys.
Tässä kohtaa kiittelen jälleen verkkaisen etenemistahdin ja akklimatisaatiokävelyiden nimeen vannoneita oppaitamme, lääkeprofylaksiaa, sekä ainakin toivoni mukaan asiaan mahdollisesti vaikuttaneita ahkerasti tekemiäni hengitysharjoituksia. Kirjautin nimittäin jopa kolmospäivän hapotusetappia ohuemmassa ilmanalassa vuori-ilmanoviisin unelmalukemat: 98%:n happisaturaation ja 9/10 vointipisteet, ja niiden myötä sain luvan lähteä huiputtamaan huoletta ensi yönä.
Tässä kohtaa kiittelen jälleen verkkaisen etenemistahdin ja akklimatisaatiokävelyiden nimeen vannoneita oppaitamme, lääkeprofylaksiaa, sekä ainakin toivoni mukaan asiaan mahdollisesti vaikuttaneita ahkerasti tekemiäni hengitysharjoituksia. Kirjautin nimittäin jopa kolmospäivän hapotusetappia ohuemmassa ilmanalassa vuori-ilmanoviisin unelmalukemat: 98%:n happisaturaation ja 9/10 vointipisteet, ja niiden myötä sain luvan lähteä huiputtamaan huoletta ensi yönä.
Iltapalan jälkeisiltä parin tunnin tupluureilta heräsimme alkuyöstä puoli yhdentoista tienoilla. Hörppäsimme messiteltassa kupit hunajateetä, ja sen jälkeen varustauduimme otsalamppujen valossa nopeaan lähtöön kohti pikimustassa yössä piilevää Uhuru Peakia.
Ennen teltasta hyiseen yöilmaan kömpimistä puin alimmaksi kerrokseksi varta vasten huiputusyöksi säästämäni puhtaan teknisen kerraston, sen päälle merinovillakerraston ja sen päälle vielä fleece-kerraston. Jalkaan viimeiset puhtaat tekniset sukat ja paksuimmat merinovillasukat, päällimmäiseksi kerrokseksi kuorihousut, kevytuntuvatakki, kuoritakki, topparukkaset ja villapipo. Outfit of the day oli mielestäni erinomaisesti mitoitettu, enkä palellut tai hikoillut alkaneen 12 tunnin urakan aikana kertaakaan lämpötilan tai vaatetuksen vuoksi.
Ennen teltasta hyiseen yöilmaan kömpimistä puin alimmaksi kerrokseksi varta vasten huiputusyöksi säästämäni puhtaan teknisen kerraston, sen päälle merinovillakerraston ja sen päälle vielä fleece-kerraston. Jalkaan viimeiset puhtaat tekniset sukat ja paksuimmat merinovillasukat, päällimmäiseksi kerrokseksi kuorihousut, kevytuntuvatakki, kuoritakki, topparukkaset ja villapipo. Outfit of the day oli mielestäni erinomaisesti mitoitettu, enkä palellut tai hikoillut alkaneen 12 tunnin urakan aikana kertaakaan lämpötilan tai vaatetuksen vuoksi.
Tuskanhiki, kyyneleet ja muutamat muut matalan pH:n eritteet sen sijaan olivat (tässä vaiheessa vielä onnellisesti) edessä.
Elämässäni on huiputusyöhön mennessä ollut kahden käden sormilla laskettavissa oleva määrä hetkiä, joiden aikana olen aivan täydellisen totaalisesti menettänyt ajantajuni. Sellaisia hetkiä, jolloin ympärillä oleva maailma ja sen aika ja tapahtumat vain kerta kaikkiaan lakkaavat olemasta ja yksin juuri käsillä oleva hengenveto on tuntunut merkitykselliseltä.
Joinain kertoina ne ovat olleet hyvin taianomaisia, ihania hyvän olon hetkiä. Joinain kertoina ne ovat liittyneet voimakkaaseen mutta onneksi ohimenneeseen mielitekoon lakata hengittämästä kokonaan.
Yhden kerran asiaan on liittynyt 16-vuotiaan keskeneräinen syy-seurausymmärrys ja puoli pullollista tenneseeläistä maissiviskiä.
Joinain kertoina ne ovat olleet hyvin taianomaisia, ihania hyvän olon hetkiä. Joinain kertoina ne ovat liittyneet voimakkaaseen mutta onneksi ohimenneeseen mielitekoon lakata hengittämästä kokonaan.
Yhden kerran asiaan on liittynyt 16-vuotiaan keskeneräinen syy-seurausymmärrys ja puoli pullollista tenneseeläistä maissiviskiä.
Kilimanjaron loppunousu tuntui aika- ja tapahtumatyhjiöltä, johon liittyi hyvin voimakkaasti yllä mainituista jokainen: ensin tuntui siltä, että suonissa lepattelee dopamiinin ja adrenaliinin nirvanaa lähentelevä balanssi; sitten tuntui siltä, että saattaisi haluta kuolla, ja viimeiseksi siltä, että maailmassa ei ole olemassa niin paljon viskiä, että sillä voisi saada kamalamman olon aikaiseksi.
Ja sitten se kaikki olikin yht' äkkiä ohi.
Ja sitten se kaikki olikin yht' äkkiä ohi.
Suunnilleen 5,199 kilometrin korkeuteen saakka lumessa, viimassa, pakkasessa ja pimeydessä tarpoessani tunsin tosisuomalaisen talviselviytyjän kotikenttäetua, ja one body, one mind -hengitysmantrani työnsi minua ylös vuorta kuin itsestään.
Suunnilleen 5,200 kilometrin korkeudessa pimeni silmissä ja oksensin.
Sitten kävelin vähän lisää.
Suunnilleen 5,300 kilometrin korkeudessa pimeni silmissä ja oksensin uudestaan.
Sitten kävelin vähän lisää.
Suunnilleen 5,500 kilometrin korkeudessa oksensin kolmannen kerran, ja sitten, koska olin kohtalaisen vakuuttunut, että joko minä kuolen oksentamisesta johtuvaan elektrolyyttiepätasapainoon ja nestehukkaan, tai vaihtoehtoisesti muu ryhmä kuolee hypotermiaan värjötellessään kohteliaan kahden metrin välimatkan päässä ylenanteliaasta vuoristotautioireilustani, päätin heittää lasketteluhanskat hankeen ja kääntyä takaisin base campiin.
Alaskääntymissuunnitelmani kuultuaan pääoppaamme Derrick istutti minut alas lähimmälle laavakivenmurikalle, tarkasti vuoristotaudin riskipisteseulan, pakotti nielemään energiageelipussin ja puolisen litraa urheilujuomaa ja sanoi, että "okay, you will not die, let it come out, it's part of the business and then we climb this mountain" (ainakin muistaakseni se meni jotakuinkin näin ja tässä järjestyksessä, ks. yst. aiempi kohta viskinjuontivertauksesta) ja siitä minä päättelin, että tähän oloon ei nyt ainakaan kovin akuutisti vielä kuole vaikka siltä tuntuu, ja lisäksi olisi varsin kyseenalaista mainetta Monkey Adventuresille, mikäli suomalaisturisti vaihtaisi hiippakuntaa heidän opastrionsa alaisuudessa.
Ja sitten minä kävelin vähän lisää.
Tarkemmin sanottuna yhteensä yhdeksän ja puoli tuntia, ikiomin koon 38:n jalkoineni, siksakkia lumista ylämäkeä ja huiputin Afrikan korkeimman vuoren lauantaina 10.3.2018 kello 8:30 (tai vähän päälle), enkä ole ikinä, koskaan, milloinkaan elämässäni tehnyt mitään niin rankkaa enkä mitään niin hienoa.
Summit crew vasemmalta oikealle: minä, reissusisko-Susanna, opas-Humphrey, opas-Augustino, opas-Babo, opas-John, telttakaveri-AC, reissukaveri-Juliette, reissukaveri-Thibou, reissusisko-Emma, ja etummaisena opas-Derrick, jonka tsemppiä ilman en olisi varmaan huiputtanut.
<3
Pinkkitakkisella (allekirjoittanut) ja telttakaverilla (seuraava jonossa) ei ollut tässä kohtaa vuorta
elämän parhaat sekunnit menossa. Aamuaurinko nousee ja huipulle on matkaa
jäljellä vielä kolmisen tuntia.
Pilvien päällä
Tasan neljä viikkoa sitten tähän aikaan oli suunnilleen viisi tuntia sysipimeää
ylämäkimatkaa tällaiseen auringonnousuun.
Kannatti taivaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti