Päivät III ja IV pähkinänkuoressa
Kilometrejä yhteensä: 16
Nousua yhteensä: 1310 m
Aikaa liikkeellä yhteensä: 11 h 30 min
Varustus: Pitkä tekninen kerrasto, fleecepaita, kuoritakki ja housut, lippis, aurinkorasva, sadekamat
Kenttämuistiinpanoja:
8.3.2018 Karanga Camp, 3972 m merenpinnan yläpuolella, ilta
Aamu alkoi kahdeksan tunnin yöunien päätteeksi hyvällä brekulla ja hyvän sykkeen aamuvaelluksella. Sekä jaloissa että päässä tuntui siltä, että horisontissa siintävän vuoren huipulle ja takaisin voisi kipaista vaikka lounasta odotellessa. Mutta! Kun päästiin reilun neljän tonnin korkeudessa ensin päiväntasaajan auringon alle, ja sitten viiden minuutin välein vuorottelevaan kaatosateeseen, jäätihkuun ja tappohelteeseen, ja vuoristotauti alkoi iskeä kunnolla, oli hyvä fiilis kyllä yht' äkkiä kaukana.
Aamupäiväetapin viimeiset 100 metriä jyrkkää nousua 4600 metrin Lava Tower Campiin olivat järjettömintä hapotustuskaa sitten vuoden 2016 mansikkakarnevaalisunnuntain, ja lounaspöydästä maistui niukka lusikallinen (taivaallista) keittobanaanisoppaa, mangosiivu, puolikas Diamox ja väkisin alas nielty paahtoleipä. Aivan järjetön pahoinvointi.
Lounasbreikki Lava Tower Campissa
Lava Towerin hapotusrinne alhaalta päin katseltuna
Jatkomatka Lava Towerilta eteen-, ja luojan (ja hyvän reittisuunnitelman tehneiden oppaiden) kiitos, myös alaspäin meni pääkipua ja oksennusta pidätellessä, mutta lumivyöhykkeen vaihtuessa vehreämpään maastoon alkoivat myös voimat pikkuhiljaa palata.
Siinä määrin kuitenkin hapotti, että kynän ja paperin repusta kaivaminen, saati lihasten käyttäminen kirjoittamiseen, tuntuivat niin järjettömältä hengitysilman haaskaamiselta, että sanaakaan en tuosta tuskasta päässyt livenä taltioimaan.
Siinä määrin kuitenkin hapotti, että kynän ja paperin repusta kaivaminen, saati lihasten käyttäminen kirjoittamiseen, tuntuivat niin järjettömältä hengitysilman haaskaamiselta, että sanaakaan en tuosta tuskasta päässyt livenä taltioimaan.
Kolmannen leiri-illan etapilla Barranco Campissa olo oli jo sen verran ok, että puolen tunnin levon jälkeen jaksoin kävellä etanan askelin pienen kallion päälle koko läntisen Kilimanjaron ainoalle neliömetrille, jolla siihen saakka mykkänä pysynyt puhelin sai kaapattua leiriä reunustavien kahden valtavan kallioseinän välistä verkkosignaalin, ja tein kotiin lyhyen hengissäoloilmoituksen.
Jännittävä fiilis oli huomata, että korkeasta seikkailumielestäni huolimatta Tampereen-koti oli vahvana ajatuksissa, ja sen hetkisessä olotilassa olisin maailmassa eniten halunnut takaisin sinne. Paitsi tietenkin toiseksi eniten, koska eniten halusin olla juuri Barranco Campissa 3900 metrin korkeudessa toipumassa vuoristotaudista ja kiivetä ylihuomenna Uhuru Peakille.
Jännittävä fiilis oli huomata, että korkeasta seikkailumielestäni huolimatta Tampereen-koti oli vahvana ajatuksissa, ja sen hetkisessä olotilassa olisin maailmassa eniten halunnut takaisin sinne. Paitsi tietenkin toiseksi eniten, koska eniten halusin olla juuri Barranco Campissa 3900 metrin korkeudessa toipumassa vuoristotaudista ja kiivetä ylihuomenna Uhuru Peakille.
Barranco Camp puhelinspotilta kuvattuna
Huippuhyvän yöunen jälkeen aamulla oli jälleen edessä terveystarkastus ja aamiainen, jonka jälkeen alkoi tähänastisen reissun ehdottomasti minulle jännittävin ja mieluisin osuus. Alkumatka kirjaimellisesti boulderoitiin Breakfast Walliksi kutsuttua kallioseinämää (arvaukseni mukaan siitä syystä, että sen kaltaiset kallioseinämät syövät muita kallioseinämiä aamupalaksi), ja pakko kyllä nyt paljastaa, että siitä näystä korkeus- ja aktiviteettirajattoman matkavakuutuksen minulle myöntäneen firman riskiarviovastaavat eivät olisi tykänneet.
Nousu luonnon muovaamilla kiviportailla ilman turvaköysiä pääasiassa nelinkontin edeten muistutti hieman muutaman kerran kokeilemaani Irti maasta -kiipeilykeskusta, tosin sillä erotuksella, että tässä oli rapian 300 metrin vapaa pudotus kalliorotkoon, eikä pleksiseinän takana kukaan vetänyt Arnoldsin munkkia ja pirtelöä.
Nousu luonnon muovaamilla kiviportailla ilman turvaköysiä pääasiassa nelinkontin edeten muistutti hieman muutaman kerran kokeilemaani Irti maasta -kiipeilykeskusta, tosin sillä erotuksella, että tässä oli rapian 300 metrin vapaa pudotus kalliorotkoon, eikä pleksiseinän takana kukaan vetänyt Arnoldsin munkkia ja pirtelöä.
Siitä ylös
Breakfast Wallista selvittyämme vedimme hetken henkeä ja myslipatukoita ohuessa yläpilvessä, tuhlasimme typerästi happea ja energiaa ottamalla parit joogakuvat rotkon reunalla 4200 metrin korkeudessa, ja jatkoimme sitten matkaa kaatosateessa kohti Karanga Campia Marsin punertavaa kivimurskepintaa (tai vaihtoehtoisesti iisveteläistä soramonttua) muistuttavan kiviautiomaan läpi.
Reitti laskeutui välillä aavemaisen sumuisaan kitukasvuiseen metsikköön, ja nousi sitten taas jyrkästi elottomalle vuoristoaavikkovyöhykkeelle. Viimeisen tunnin ajan Esteri antoi vettä ja rakeita niin antaumuksella, että jopa Irlannin edestakaisista anarkistisateista kunnialla selvinnyt sadetakkini vuosi läpi.
Pilvet tuli parahiksi sotkemaan näköalan alas rotkoon...
...tältä siellä olisi näyttänyt.
Kummitusmetsässä
Kuolemanlaaksotaivalluksen ja vielä viimeisen pystysuoran seinämänousun päätteeksi saavuttamamme Karanga Campin (3995 m) messiteltassa oli odottamassa höyryävä keitto sekä salaattia ja paistettua kanaa ja ranskalaisia (!!) ja niiden äärellä joukkomme elpyi siinä määrin, että ensimmäistä kertaa koko reissulla jaksettiin tehdä ruokailun jälkeen jotain muuta kuin kaatua puolikuolleina makuupusseihin.
Itse kävin kävelemässä maratonmatkalta tuntuneen 50-metrisen leirin reunalle ottamaan valokuvia, ja sen jälkeen otimme pari tiukkaa ja desibeleiltään epäilemättä Kenian rajalle saakka kuulunutta matsia UNO-korttipeliä koko porukan voimin.
Itse kävin kävelemässä maratonmatkalta tuntuneen 50-metrisen leirin reunalle ottamaan valokuvia, ja sen jälkeen otimme pari tiukkaa ja desibeleiltään epäilemättä Kenian rajalle saakka kuulunutta matsia UNO-korttipeliä koko porukan voimin.
Karanga Camp
Leiriytymispuuhissa
Valokuvauskävelyltä, horisontissa Mount Meru
Pussaavat korpit
Näkymät päiväunipaikalta
Kenttämuistiinpanot jatkuvat:
Korttipeli-ilta ja rennon energian yhdessäolo nostivat eilisen pahoinvointipäivän jälkeen sekä mielialan että ryhmähengen täysin uusille leveleille. Olen ilahtunut siitä, että vaikka tutustuimme suurimman osan ryhmää kanssa vasta muutama päivä sitten, näyttävät kaikki vilpittömästi viihtyvän toistensa seurassa ja myös oppailla tuntuu olevan meidän kanssamme hauskaa ihan vapaaehtoisesti ja ammatin velvoittamatta. Pidän siitä, miten oppaamme osaavat ottaa tiukassa nousussa selkeän ja turvallisen ammattiroolin, mutta rennompina hetkinä taas heittävät jopa lennokkaampaa puskaläppää kuin mukana oleva rääväsuupikkusiskoni, ja se on jo aika paljon se.
Erityisesti tykkään myös siitä, että kukaan oppaista ei ole tehnyt hetki hetkeltä lähenevästä ja ainakin minua jo melkoisesti jännittävästä huiputuksesta elämää suurempaa numeroa, vaan Uhurusta puhutaan - ja nyt lainaan suoraan pääopas Derrickin sanoja - "supermarkettina, jossa käydään ja poistutaan ilman sen suurempaa draamaa, moja-moja", askel kerrallaan.
Korttipeli-ilta ja rennon energian yhdessäolo nostivat eilisen pahoinvointipäivän jälkeen sekä mielialan että ryhmähengen täysin uusille leveleille. Olen ilahtunut siitä, että vaikka tutustuimme suurimman osan ryhmää kanssa vasta muutama päivä sitten, näyttävät kaikki vilpittömästi viihtyvän toistensa seurassa ja myös oppailla tuntuu olevan meidän kanssamme hauskaa ihan vapaaehtoisesti ja ammatin velvoittamatta. Pidän siitä, miten oppaamme osaavat ottaa tiukassa nousussa selkeän ja turvallisen ammattiroolin, mutta rennompina hetkinä taas heittävät jopa lennokkaampaa puskaläppää kuin mukana oleva rääväsuupikkusiskoni, ja se on jo aika paljon se.
Erityisesti tykkään myös siitä, että kukaan oppaista ei ole tehnyt hetki hetkeltä lähenevästä ja ainakin minua jo melkoisesti jännittävästä huiputuksesta elämää suurempaa numeroa, vaan Uhurusta puhutaan - ja nyt lainaan suoraan pääopas Derrickin sanoja - "supermarkettina, jossa käydään ja poistutaan ilman sen suurempaa draamaa, moja-moja", askel kerrallaan.
Kahden vuorokauden ylös-alas sahaaminen ja lääkeprofylaksia on tuottanut halutun vaikutuksen vuoristotaudin oireisiin, ja tämän illan terveys-checkissä vedin ennätyslukemat: 98% happisaturaation ja sykekin oli tismalleen reissun lähtötasossa - väsymystä lukuunottamatta vointi on ysi ja puoli kautta kymmenen ja riskipisteet alle minimin.
Pian käyn viimeisille kokonaisen yön unille ennen huiputuspäivää, ja palaan asiaan viimeistään sunnuntaina, kävi huipun kanssa miten kävi. Yrittää aion ja valmistautumisesta ei jää kiinni.
Pian käyn viimeisille kokonaisen yön unille ennen huiputuspäivää, ja palaan asiaan viimeistään sunnuntaina, kävi huipun kanssa miten kävi. Yrittää aion ja valmistautumisesta ei jää kiinni.
Opas-John täyttää vuoristotautipisteiden seulontalomaketta (Kuva lainassa Emmalta, kiitos!)
Huippulukemat ja toistaiseksi myös huippufiilis...
...katsotaan millaiseksi muuttuvat tämän rinteen jälkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti