Vietän St. Patrick's day'tä Sansibarin Stone Townissa kaverinkaverin kattohuoneistossa ikivanhan arabialaisen orjamarkkinapaikan naapurissa. Egyptiläinen vuokraisäntä lämmittää vesipiippua viereisen keittiön kaasuliedellä, ukrainalainen vuokraemäntä valuttaa vettä yläkerran suihkussa ja ruotsalaissuomalainen kaverinkaveri dippailee chapatia taivaallisen hyvältä tuoksuvassa masalakastikekulhossa.
Hetkeä aiemmin ensimmäisenä mainittu on neuvonut minulle, kuinka voin vetää Kilimanjaron mudassa, hiekassa ja vuoristotautioksennuksessa ryvettyneen retkivarustukseni puhtaaksi pesukoneessa, jonka näkeminen tuntuu kahden pääasiassa taivasalla vietetyn Afrikka-viikon jälkeen eksoottiselta ilmestykseltä ulkoavaruudesta.
Avonaisesta ikkunasta kaikuu iltapäivän rukouskutsu (talon takana on moskeija), mikä tarkoittaa, että minulla on noin kolme tuntia päivänvaloa aikaa kirjoittaa ylös ihmiselämältä tuntuneen viikon takaiset ensitakaumat maailman korkeimman vapaasti seisovan vuoren huiputuksesta.
Näkymä matkapäiväkirjan kirjoitusoffiisista:
Minareetti ja Stone Townin anglikaanisen kirkon kellotorni sulassa sovussa
Ihmiselämän mittaiselta tuntunut Kilimanjarokokemukseni alkoi maaliskuun 2018 ensimmäisenä perjantaina kahden vuorokauden matkustusurakalla Tampereelta Tukholmaan, sieltä Addis Abebaan, ja sieltä Kilimanjaron lentokentälle. Ethiopian Airlinesin jetti pudotti Sansibarin reittikoneesta muutaman kymmentä vuorenvalloitukseen tähtäävää matkustajaa kasuaalisti suoraan lentokenttäterminaalin takaovelle lopun matkustamon jatkaessa kurssiaan kohti Intian valtamerta.
Reissusisko ja rinkka Kilimanjaron kansainvälisellä lentokentällä
Kiitoradan laidassa tarkastettiin kaikilta koneesta nousseilta passit ja kansainväliset rokotustodistukset (keltakuumerokote vaaditaan Tansanian rajalla endeemiseltä alueelta tultaessa, meidän tapauksessamme siis Addis Abeban välilaskun vuoksi).
Tämän jälkeen matkustajat ohjattiin suunnilleen oman lähikauppani kokoiseen lentokenttäterminaaliin joko "I HAVE A VISA" tai "I NEED A VISA" -jonoon, ja koska suomalaiset tarvitsevat Tansaniaan viisumin, asetuimme niistä jälkimmäiseen. Yhden henkilötiedoilla täytetyn A-vitosen, ystävällisen lentokenttänaisen haastattelun sekä á 50 US-dollarin omistajanvaihdon jälkeen saimme luvan siirtyä noin kolme metriä eteenpäin tullijonoon, jonka päässä virkapukumiehet ottivat valokuvat ja sormenjäljet ja antoivat vastineeksi tervetuliaisleimat painotuoreisiin Tansanian viisumeihimme.
Seuraavan kolmen metrin päässä odottelivat iloksemme samalla koneella Tansaniaan saapuneet rinkkamme, ja käytettyämme ne vielä kertaalleen läpivalaisussa etenimme terminaalin viimeiset jäljellä olevat kolme metriä tuloaulan miellyttävään 28 lämpöasteen helteeseen.
Lentokentän etuovilla meitä odotteli matkanjärjestäjämme Monkey Adventuresin kuski, jonka henkilöauton takapenkillä köröttelimme reilun tunnin Moshiin hostellillemme. Kuski oli erinomainen, mutta hänestä täysin riippumattomista liikennekulttuurisyistä 38 kilometrin matkallamme meinasi silti sattua noin 15 nokkakolaria ja yksi vuohionnettomuus. Tämä antoi mukavasti perspektiiviä siitä, että koko vuorenvalloitusreissun tilastollisesti riskialttein osio muodostunee lentokenttäsiirtymien ympärille.
Karibu on tervetuloa swahiliksi
Auton ikkuna tuntui ensimmäiset kilometrit huolimattomasti katsellulta tv-dokumentilta, jonka kontrastikerroin edellisen yömme majapaikkaan Tukholman Vasastanissa tuntui epätodellisen valtavalta. Edellisenä päivänä olimme käyneet kävelyllä ja porkkanakakulla lähes Victorian ja Danielin Haga Slottin takapihalla pohjoismaalaisessa talvi-idyllissä. Nyt käden ulottuvilla aukesi silmänkantamattomiin jatkuva punertavalle mullalle kynnetty tasanko, jota reunustivat maalaamattomat betoniharkkomajat, osa peltikatoilla ja osa ilman.
Ohi vilahteli kliseisiä kuvia pitkämekkoisista naisista kantamassa ämpäreitä ja kuokkia päänsä päällä, pikkupojista paimentamassa vuohilaumoja pitkät kepit käsissään, ja miesporukoista istuskelemassa värikkäillä muovituoleilla valtavien mangopuiden varjossa. Täysperävaunurekka kumollaan pientareella. Vaalea lehmänrimpula, jota kehonkielestä päätellen sekä sen takajalkaan sidottu köysi, että köyttä pitelevä alakouluikäinen lapsi kismittivät suunnattomasti.
Hostelliin kirjauduttuamme osallistuimme reissujärjestäjän ja pääopas Derrickin meille pitämään briiffiin, jossa täytettiin puutarhapöydän ääressä erinnäisiä terveystietolomakkeita ja vastuunvapauslausekkeita, maksettiin käteistukulla matkan loppusumma. Lopuksi tarkastettiin itse kunkin retkivarustuksen tarkoituksenmukaisuus ja riittävyys viikon vaellukselle.
Terveys- ja varustetsekin läpäistyämme saimme ohjeen olla lähtövalmiina seuraavana aamuna kello 8:30 sharp. Kookoscurry-iltapalan (ja kohtaloa uhmaten Kilimanjaro-nimisen iltakaljan) jälkeen sulloimme vaelluskamppeet vesitiiviissä pusseissa rinkkoihin ja kävimme moskiittoverkkojen sisään yöunille.
Hotellin parvekkeelta
"I solemnly swear that I'm up to no good..."
Viimeisen illan varustelistatarkistusta (koska jos jossain, niin ainakaan -20 asteen pakkasessa 5,8 kilsan korkeudessa, ei ole toivottavaa huomata että jokin tarpeellinen mikä-tahansa unohtui hotelliin)
Lopullinen vuorelle mukaan päätynyt varustelista näytti tältä:
2 lyhythihaista teknistä paitaa
Shortsit
2 pitkää teknistä kerrastoa
Merinovillakerrasto
Fleecekerrasto
Sadetta kestävä kuoritakki ja -housut
Sadetakki
Kevytuntuvatakki
Toppi
Urheilurintsikat ja alushousuja
Lenkkarit
Vaelluskengät
Kahdet tekniset kompressiosukat
Neljät merinovillasukat
Lippis
Lämmin pipo
Tuubihuivi
Sormikkaat
Topparukkaset
Aurinkolasit
Hiuspanta ja pari ponnaria
Silmälaput
Otsalamppu + varaparistoja
Taskulamppu + varaparistoja
Hyttysmyrkky
Hammasharja ja -tahna
Korvatulpat
Pyykkinarua
Puhallettava tyyny
Makuupussi
100 ml käsidesiä
80 kpl kosteuspyyhkeitä
30 kpl desinfioivia kosteuspyyhkeitä
2 rullaa vessapaperia
Ensiapupakkaus
Lääkelaukku
Hiertymälaastareita
Minigrip-pusseja
8 proteiinipatukkaa
8 myslipatukkaa
2 pötköä siripirejä
1 pussi kuivattuja taateleita
1 pussi kuivattuja banaanilastuja
Xylitol-purkkaa
Aurinkorasva (SK 50)
Powerbank
Säilytys- ja kuljetusastiat kolmelle litralle juomavettä
Hyvin nukutun yön (tai no, yön) jälkeen Monkeyn pikkubussi kävi noukkimassa kolmesta suomalaisesta, yhdestä tanskalaisesta ja kahdesta ranskalaisesta koostuvan retkikuntamme kokoon. Matkalla koukkasimme vielä varustevuokraamosta hakemassa vaellussauvat, ja osa porukasta täydenteli myös talvivaatetustaan vuokravälineillä. Siitä jatkunut reilun tunnin nousujohteinen ajomatka banaani- ja kahviviljelmien läpi vaelluksen alkupiste Machame Gatelle käytettiin oppaisiin ja uusiin reissukavereihin tutustuen.
Olimme koko porukka kolmenkympin tienoilla olevia ulkoilma-addikteja Afrikan ensikävijöitä, useampi meistä saman vuoden puolimaratoonareita ja parilla aiempaa kokemusta kalliokiipeillystä koti-Euroopan pienemmillä vuorilla tai Inca Trailin vaelluksella. Aivan Kilimanjaron kulmilta kotoisin oleva kolmen miehen opaskokoonpanomme Derrick, Humphrey ja John oli huiputtanut vuoren onnistuneesti vajaat 80 kertaa, ja jokin heidän ulosannissaan ja olemuksessaan viestitti jo ensikohtaamisella, että näiden tyyppien eräosaamisen varaan uskaltaa luottaa selviytymisensä seuraavaksi viikoksi, ja bonuksena matkalla saattaa seurasta johtuen olla kohtalaisesta hulvattomaan tasoon hauskaa.
Kansallispuiston sisäänkäynnillä Machame Gatella tapasimme reissun muun henkilökunnan ensimmäistä kertaa. Eettismoraalisiin kantajapohdintoihin palatakseni on kerrottava, että alkuvilkaisulta joukko näytti erävehkeiltään lähes paremmin varustautuneelta kuin me turistivaeltajat. Monkey Adventures palkkaa listoilleen ainoastaan täysi-ikäisiä kantajia, ja reissun mittaan huolto- ja turvallisuusasioiden kunnossapidon osilta asiat näyttivät olevan reilassa etukäteisselvitykseni mukaisesti.
International Porter Protection Groupin vaelluseettisissä ohjeissa määritellään yhden kantajan maksimikuormaksi Kilimanjarolla 20 Kg, mikä kuulostaa mielestäni paljolta siitäkin huolimatta, että Monkeyn kantajaporukka koostui suhteellisen karskin kokoisista aikuisista miehistä. Meidän matkanjärjestäjämme oli määritellyt maksimiksi 15 Kg, ja kaikkien taakat punnittiin lähtöportilla ennen kansllispuistoon astumista. Oma kantajille lähtenyt maksimivarustukseni painoi hivenen päälle 9 kiloa, ja se luonnollisesti tulisi kevenemään reissun mittaan päällä olevan vaatetuskerroksen lisääntyessä ja eväiden huvetessa.
Tähän kantaja-aiheeseen takertuminen saattaa kuulostaa ehkä hivenen hätävarjelujeesustelulta, mutta epäeettisen turistibisneksen ylläpitämien alan ongelmien sekä työn ilmeisen riskipotentiaalin vuoksi reissumielialalleni oli äärimmäisen tärkeää varmistaa, että nämä seikat ovat reilassa ennen vaellukselle lähtöä. Samalla haastan kaikki muutkin turistit matkan luonteesta riippumatta tsekkaamaan oman reissukohteen ja -järjestäjän taustat, vaatimaan tarkempaa selvitystä mahdollisista dilemmoista ja muistamaan, että paikallisten työntekijöiden turvallisuuden ja oikeudet huomiovaan palveluun sijoitetut ekstradollarit tekevät reissubudjettiin kolkuttavaa omaatuntoa huomattavasti pienemmän loven.
Sitten takaisin Machame Gatelle!
Omaan päiväreppuun piti pakata päivän vaelluksen aikana tarvittava vähimmäisvarustus; käytännössä siis yksi lämpimämpi varavaate, sadetakki, energiapitoista välipalaa sekä kolme litraa juomavettä.
Kaupasta ostettavien kertakäyttöpullojen vieminen kansallispuistoon on kiellettyä, ja paras kantoväline juomavedelle tällaiselle reissulle olisi ollut camel back eli juomarakko. Harmikseni reissua varten vuokraamani juomarakon tiiviste hajosi kriittisellä lähdön hetkellä (tai, onneksi juuri sillä hetkellä eikä esim. kolmantena reissupäivänä 40 kilometrin päässä mistään), mutta hät' hätää sain haalittua ystävällisten kanssaretkeilijöiden avulla ylimääräisiä kovamuovipulloja kokoon sen verran, että pääsin lähtemään riittävillä nesteillä liikenteeseen.
Portilla jokainen vaeltaja kirjautui kansallispuistoon sisään henkilökohtaisesti passin numerolla ja allekirjoituksella, ja tästä suoriuduttuaan alkoi retken ensimmäinen varsinainen lihasetappi: vajaat 10 kilometriä sademetsävyöhykkeellä kohti Machame Campia 2835 metrin korkeudessa.
Reissusisko Machame gaten check-inissä
Ensimmäinen vaelluspäivä pähkinänkuoressa:
Kilometrit: 9,53
Nousu: 1200 m
Aika: 4 h 46 min
Varustus: T-paita, shortsit, lippis, aurinkorasva, hyttysmyrkky
Kenttämuistiinpanot: Machame campissa! Alkamassa elämäni eka yö >3000 metrissä. Teltta, ruoka ja puitteet niin hyvät että ihan hävettää. Hienoinen päänsärky, joten aloitin Diamoxin jo nyt nopeahkon nousun vuoksi. Itse hike oli kevyt päiväkävely ja kuumuus ei tuntunut kyllä missään, mitä ihmettelen kovasti. Silti jostain syystä leiriin päästyä olo oli suhteellisen loppu. Toivottavasti ensimmäinen yö tuo voimia takaisin ja huominen menee hyvällä energialla. Oppaat huiput. Näin pörröhäntäisiä apinoita. Nyt ei jaksa kirjoittaa enempää, aivot aivan poikki kaikesta uudesta. Öitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti