Miltä päiväntasaajan sademetsä tuoksuu maanantaiaamuna? Miten tulivuoren rinteen lumikerros humpsahtaa vaelluskengän alla sulaessaan? Voiko neljän kilometrin korkeudessa olevan ukkospilven sisällä nukahtaa?
Mitä vaeltelevalle pedanttisielulle käy seitsemän vuorokauden mittaisella meditaatiokävelyllä vastamäkeen, ja miksi hän kirjoittaa siitä vielä yhden blogin?
Seuraavan telttamatkan kyhäytyessä mielessä on ennen lähtöä aika palata viimeistä kertaa Kilimanjarolle matkapäiväkirjan puolella. Tämä teksti pyrkii vetämään reissun praktikaliteetteja yhteen ja vastaamaan empiriaan perustuen milloin ketäkin, ja ennen kaikkea vuoden takaista itseäni, askarruttaneisiin tutkimusongelmiin:
1) Miten sinne pääsee?
2) Kauanko se kestää?
3) Paljonko se maksaa?
4) Mitä siellä syötiin? ja tärkeimpänä:
5) Kannattiko?
Tulkoon viimeisen retkipäivityksen teemaksi siis: tämän kaiken olisin halunnut tietää.
Miten sinne pääsee?
Me lensimme Helsingistä Addis Abeban välilaskun kautta suoraan JRO -kentälle Arushaan. Sieltä kyydit hoituivat matkanjärjestäjä Monkey Adventuresin jeepillä hostellille ja samalla kulkupelillä kansallispuiston portille ja takaisin. (Tämä ja kaikki tulevat ko. matkatoimiston maininnat ovat 100-prosenttisesti ei-maksettuja mainoksia. Kokemukseni firmasta oli kuitenkin niin positiivinen, että vilpittömästi suosittelen ottamaan sen huomioon jos reissua Kilimanjarolle suunnittelee.) Moshissa / Arushassa majoittuessamme hostellilta löytyi lisäksi ystävällistä väkeä fiksaamaan ylimääräiset tarvittavat kyydit (lue: pubikäynti reissun jälkeen) muutaman dollarin / kyyti / henkilö -hintaan.
Kauanko se kestää?
Lyhyin huipulle tehtävä vaellus on käsittääkseni mahdollista kauhoa viiteen päivään. Ihan toinen kysymys taas on, mitä hyötyä tästä hoppuilusta on saavutettavissa pienen rahallisen säästön vastineeksi.
Kuten kaikilla muillakin vaellusreissuilla, myös tässä kohteessa on varmasti parasta mietiskellä oman peruskunnon, seikkailuhenkisyyden ja leirielämään liittyvien epämukavuustekijöiden sietämisen leikkauspiste. Kovin lyhyessä vaellusajassa vuoristotauti on ilmanalaan tottumattomalle inha uhka, jota torjutaan hitaalla akklimatisoitumisella - toisin sanoen lyhyiden päivämatkojen etenemisellä ja alaspäin nukkumaan palaamisella. Toisaalta taas kuka tahansa semiraskaita päivätaakkoja tarponut voi miettiä, kuinka paljon yli viikon pärjää pelkällä telttapatjalla palautuen ja litralla pesuvettä per vuorokausi.
Omien paikallisoppaidemme mukaan Kilimanjaron nopein mahdollinen reittivalinta - viisi päivää Marangu-tietä suoraan ylöspäin - on sekä vuoristoilmaan sopeutumisen, ja sitä myötä huiputuksen onnistumistodennäköisyyden kannalta sekä kyseenalainen että ylikansoitettu. Lukuisat High Altitude Medicine -tieteenalan vertaisarvioidut julkaisut vahvistavat saman: maltti on valttia nousussa ja huiputuksen ajoitus aikaisintaan kuudennelle vaelluspäivälle parantaa onnistumista merkittävästi, vähentäen samalla vuoristotautioireiden yleistä vakavuutta. (Tästä lähteinä mm: Karinen et al. 2008 ; Mackie & Windsor 2009 ; Lawrence & Reid 2013 )
Vaelluksen näkökulmasta mielestäni matka on tärkeämpi kuin määränpää, ja ikimuistoisen ja upean retken voi Kilimanjarolla tehdä vaikka itse huippu jäisi syystä tai toisesta saavuttamatta. Hyvinvoinnin kannalta taas voin kertoa suoraan, että vuoristotautioireet ovat ensinäkin perseestä, ja toisekseen myös nopeasti kehittyvinä hengenvaarallisia ja siksi niitä kannattaa koettaa vältellä kaikin toteutettavissa olevin keinoin. Huiputus aikaisintaan kuudennelle päivälle, kuuluu siis sekä oppaiden, tiedeihmisten että kokemusasiantuntijan yhteenveto.
Paljonko se maksoi?
Retkimaksu
Me lähdimme reissuun kolmen opiskelevan, matalapalkka-aloilla työstkentelevän pätkätyöläisen voimin. Tämä tarkoitti, että vaelluksen optimaalisessa kestossa oli yllä mainittujen lisäksi melko välttämätöntä huomioida matkan kustannukset yhtenä tekijänä. Reissusiskoni pitkän ja ahkeran tutkimustyön päätteeksi valitsimme ensin hinta-laatu-suhteeltaan luotettavaksi katsomamme matkanjärjestäjän (koska henki on sellainen juttu, mistä ei nyt tällä kertaa lähdetty säästämään), ja heiltä taas halvimman vaihtoehdon seitsemän päivän reissulle parhaalla akklimatisaatiomahdollisuudella höystetylle reitille.
Tämä 1583 dollarin valinta Machame-reittiä seuraten kääntyi kevään 2018 valuuttakurssilla noin 1300 euron retkimaksuksi, joka sisälsi ensinäkin nuo edellä mainitut lentokenttäkuljetukset ja kaksi hostelliyötä vaelluksen molemmin puolin, ja niiden lisäksi pakollisen kansallispuistomaksun, ammattitaitoiset laillistetut paikalliset oppaat, teltan ja makuualustan, kantajien peruspalkan, sekä vaelluksen aikana aamupalan, lounaan ja päivällisen.
Tipit
Itse retkeen liittyen rahaa piti varata maan tavan mukaisesti tippeihin, jotka maksettiin könttäsummanan vaelluksen päätteeksi oman retkikunnan mukana olleelle henkilökunnalle. Koska tippausasia on yleensä suomalaisjämptin työehtosopimuskulttuurin kasvatille todella vieras ja hankala asia, tein melkoista taustaselvitystä, mitä tähän hommaan pitäisi budjetoida ja miksi.
Tansania - lukuisten muiden maailman maiden ohella - kuuluu paikkoihin, jossa matalapalkka-aloilla suorittavaa työtä tekevien henkilökohtaiset tulot muodostuvat merkittävältä osalta suoraan heille käteisellä maksetuista tipeistä. Kyseessä ei ole pakollinen, joskin varsin noudatettavaksi tarkoitettu käytäntö. Se takaa, että esimerkiksi vuorelle kantajaksi värväytynen henkilön on kannattavaa ottaa riski, että rahaa kilisee loppureissusta taskuun kovaa työmäärää kohtuullisesti kompensoivana summana. Tippiä maksetaan niin ikään oppaille, kokille ja muille mahdollisesti mukana oleville henkilökunnan jäsenille karkealla USD / hlö / päivä kertaa henkilön työnkuvan määrittämä vastuukerroin.
Tällä laskukaavalla seitsemän päivän reissulla kuuden hengen seurue maksaa yhteensä tippejä seuraavasti:
Pääopas (meidän reissussa x 1): 175 USD
Muut oppaat (meidän reissussa x 2): 140 USD
Kokki, telttavastaava (meillä x 2): 105 USD
Kantajat (vakiomäärä 3/turisti = meillä x 18): 70 USD
Yhteensä: 1925 USD / koko ryhmä
Viitteellisenä summaohjeena käytin ennen reissua tätä, kaksoistarkastin summat Kilimanjaro Porters' Assistance Projectin vastuullisen matkailun ohjeista ja totesin, että kulttuuria kunnioittavasti ja eettisesti kestävästi toimiakseen kuuden hengen retkikunnassa yhden ihmisen kannattaa varautua ottamaan mukaan 320 dollaria eli noin 290 euroa tippeihin. Vähälukuisammassa retkikunnassa lasku on suhteellisesti suurempi, koska yhtä suuri tippisumma jakautuu pienemmälle porukalle maksettavaksi.
Koska tippauksessa kyseessä on palkan sijasta maksajan "lahjasta" hyvin tehdystä työstä, sisältyi maneeriin eräänlaisessa hyväntahtoisessa salaperäisyydessä tehtyjä valmisteluita - ja tämän vuoksi matkanjärjestäjät jättänevät suomalaisen harmiksi ilmoittamatta eksaktit tippisummat nettisivuillaan.
Hyväntahtoisessa salaperäisyydessä tehty tippausvalmistelu eteni seuraavasti: viimeisenä vaellusiltana me kaikki retkikuntamme kuusi turistia keräsimme tippeihin kuka milläkin laskurilla arvioimamme setelit yhteen oppaiden huomaamatta (kaikki olivat päätyneet lähes tismalleen samoihin lukuihin). Jaoimme rahat erillisiin kirjekuoriin ja kirjoitimme kuoreen saajan nimen. Ennen leirin jättämistä kokoonnuimme kaikki yhteen, ja jokainen meistä turisteista piti lyhyen puheen, jossa ensin kiitimme kutakin henkilökunnan jäsentä ja ilmoitimme sitten ääneen hänen meiltä saamansa tippisumman. Itse rahakuoret ojennettiin diskreetimmin kaikki kerrallaan pääoppaalle, joka jakaisi rahat muulle porukalle ilmeisesti palkanmaksun yhteydessä. Kiitospuheessa ääneen ilmoitettu summa oli kuitenkin tärkeää, jotta tipin saaja tiesi tarkkaan, mitä me turistit olimme konkreettisesti heille peruspalkan lisäksi maksaneet - ja mitä he siis myös voisivat oikeudenmukaisesesti vaatia pääoppaalta itselleen reissun jälkeen.
Lennot
Joustavan aikataulun ansiosta pääsin valitsemaan halvimmat päältä, ja oman reittini matkan kaikkiin lentoihin (Helsinki - Kilimanjaro - Sansibar - Helsinki) upposi yhteensä hiukan päälle 600 euroa. Tosin itse varasin lennot vasta kaksi kuukautta ennen lähtöä, joten oletusarvoisesti tässä kustannuserässä pääsisi hyvällä ennakoinnilla säästämään parhaimmillaan satasia.
Varusteet
Koska koko tarvittavan varustusmäärän yhteiskirjo seikkailee jo niin moneen kertaan muiden blogikirjoitusten sivuilla, en tässä enää erittele erikseen, mitä kaikkea kannattaa ottaa mukaan. Oma perusretkeilyvarustukseni päivittyi uudella makuupussilla, jonka kustansi jälkikäteisjoululahjana oma äitini (kiitos <3) Hienoisen matkalääkekaapin päivityksen jouduin myös tekemään.
Ennaltaehkäisevää vuoristotautilääkitys Asetatsolamidia muutoin hyvin asiantunteva ja ystävällinen matkailupolin lääkäri kotikaupungin terveysasemalla ei suostunut minulle kirjoittamaan, koska hänen näkemyksensä oli, että minkä tahansa oireiden alkaessa on käännyttävä vain nöyrästi takaisin. Tätä ohjetta uskalsin omalla kohdallani ylenkatsoa yhdistämällä oman ammattiosaamiseni ja erityisen luotettavana asiantuntijana pitämäni Kapoorin ja kollegoiden ohjeen, ja käytin sitten vaan telttakaverin pillereitä. Malarialääkityksen ja keltakuumerokotteen sen sijaan matkailupolilta sain ilman ongelmia, ja niihin kului rahaa noin 250 euroa. Malaria on näin asiasta ammatin puolesta yhtä ja toista ymmärtävänä sellainen kaveri, jonka kanssa ei satasen takia - eikä edes lääkkeen mahdollisten sivuvaikutusten pelossa - kannata lähteä ottamaan riskiä.
Välipala- ja proteiinipatukoita varasin mukaan jokaiselle päivälle kaksi + koko reissulle pari ylimääräistä, sekä urheilujuomajauhetta suunnilleen kolmelle litralle vettä / päivä. Näistä hankinnoista tuli noin 30 euron lasku.
Matkavakuutuksen, joka kattaa ihan kaiken, myös >5 000 metrissä sattuneet haverit (tämä haamuraja meinasi osoittautua kovin ongelmalliseksi) löysin pitkän etsinnän jälleen Fennialta. Koska matkavakuutus minulla on lukuisista syistä joka tapauksessa voimassa 24/7 ympäri vuoden, päivitin edeltävän vakuutukseni uuteen yhtiöön ja laskin sen vuosilaskusta tämän reissun osuudeksi noin 10 euroa.
Yhteensä matkaan kiinteästi liittyneiden kulujen, hankintojen ja vakuutusten yhteissummaksi muodostui 2480 euroa.
Pätkätyöläisen loppuhuomautus: 2480 euroa on hoitajarahaksi muutettuna aika tarkalleen kaksi kuukautta 12 tunnin yövuoroja lauantai-sunnuntai öinä. Elämä ei pääpiirteittäin ole pelkkiä valintoja, mutta tämä valinta on mahdollistanut minulle aika monta kivaa juttua elämässä.
Mitä siellä syötiin?
Ruoka jännitti, koska tämä retkeilijä on aina marssinut vatsallaan - useammalta reissulta suorinta reittiä Uppsalan Akademiska Sjukhusetin ensiapuun tiputukseen. Ja kuulkaa silloin kun on potenut räjähtävää gastroenteriittiä pilkkopimeässä taalainmaalaismetsässä tai kroatian ilmatilassa, tulee väkisin vähän herkäksi sille, mitä matkoilla suuhunsa laittaa.
Jännitykseni oli tällä kertaa turhaa.
Retkikuntaamme kuului koko leirin nutritioasioista vastannut paikalliskokki Goodluck, jonka veroista ruuanlaittajaa saa retkikulinariikan alalla hakea kauan. Ruokailuilla oli marssivatsan täyttämisen lisäksi iso sosiaalinen ja käytännöllinen merkitys, koska päivän reittisuunnitelmat ja kaksi kertaa päivässä rutiinisti lasketut vuoristotautipisteytykset tehtiin ruokailujen lomassa yhteisessä messiteltassa.
Tansanialaisessa retkipöydässä aamiaiset rakentuivat rehellisen kaurapuuron ympärille (kuriositeetiksi mainittakoon, että Goodluck oli ripauttanut sekaan kylmempinä aamuina häivähdyksen mustapippuria, mikä oli mielenkiintoinen mutta yllättävän hyvä makuyhdistelmä!). Puuron lisänä tarjolla oli paikallista chapatiksi kutsuttua litteää leipää, paahtoleipää, kananmunia, voita, hilloa, hedelmiä, sekä kahvia, teetä ja kaakaota. Meillä oli lisäksi matkassa pari pussia kuivattuja banaanilastuja ja chia-siemeniä, jolla puuroa tuunailtiin muutamina aamuina.
Lounaalla ja päivällisellä tarjottiin joka kerta aluksi reilu lautasellinen täyteläistä keittoa ja leipää, jota seurasi päivittäin vaihtunut, käsittämättömän monipuolinen retkeilyyn ja pitkäkestoiseen rasitukseen räätälöity pääruoka: mm. pastaa erilaisilla sieni- ja kasviskastikkeilla, paistettua keittobanaania ja maittavaa vihannes-riisihässäkkää. Kahden rankemman etapin iltana päivällisellä oli erikoisherkkuna kanaa ja itse tehtyjä ranskalaisia, sekä retkikeitin-pannupitsaa! Hygieniataso oli leiriolosuhteisiin nähden priimaa, ruokaa oli aina riittävästi ja se oli joka kerta herkullista. Tämä olkoon siis ainakin allekirjoittaneen ruokavaliokehitystä tämän elämän aikana seuranneille merkiksi todellisesta laatutakuusta.
Kannattiko?
Jännitykseni oli tällä kertaa turhaa.
Retkikuntaamme kuului koko leirin nutritioasioista vastannut paikalliskokki Goodluck, jonka veroista ruuanlaittajaa saa retkikulinariikan alalla hakea kauan. Ruokailuilla oli marssivatsan täyttämisen lisäksi iso sosiaalinen ja käytännöllinen merkitys, koska päivän reittisuunnitelmat ja kaksi kertaa päivässä rutiinisti lasketut vuoristotautipisteytykset tehtiin ruokailujen lomassa yhteisessä messiteltassa.
Tansanialaisessa retkipöydässä aamiaiset rakentuivat rehellisen kaurapuuron ympärille (kuriositeetiksi mainittakoon, että Goodluck oli ripauttanut sekaan kylmempinä aamuina häivähdyksen mustapippuria, mikä oli mielenkiintoinen mutta yllättävän hyvä makuyhdistelmä!). Puuron lisänä tarjolla oli paikallista chapatiksi kutsuttua litteää leipää, paahtoleipää, kananmunia, voita, hilloa, hedelmiä, sekä kahvia, teetä ja kaakaota. Meillä oli lisäksi matkassa pari pussia kuivattuja banaanilastuja ja chia-siemeniä, jolla puuroa tuunailtiin muutamina aamuina.
Lounaalla ja päivällisellä tarjottiin joka kerta aluksi reilu lautasellinen täyteläistä keittoa ja leipää, jota seurasi päivittäin vaihtunut, käsittämättömän monipuolinen retkeilyyn ja pitkäkestoiseen rasitukseen räätälöity pääruoka: mm. pastaa erilaisilla sieni- ja kasviskastikkeilla, paistettua keittobanaania ja maittavaa vihannes-riisihässäkkää. Kahden rankemman etapin iltana päivällisellä oli erikoisherkkuna kanaa ja itse tehtyjä ranskalaisia, sekä retkikeitin-pannupitsaa! Hygieniataso oli leiriolosuhteisiin nähden priimaa, ruokaa oli aina riittävästi ja se oli joka kerta herkullista. Tämä olkoon siis ainakin allekirjoittaneen ruokavaliokehitystä tämän elämän aikana seuranneille merkiksi todellisesta laatutakuusta.
Kannattiko?
Kilimanjarolta löytyi vastaukset siihen, miltä siellä päiväntasaajan sademetsässä tuoksui, miten tulivuoren rinne humpsahti jalan alla, ja pystyikö ukkospilvessä nukkumaan. Vaelteleva pedanttisielu kävi joitain askeleita nöyrempänä ja pienuutensa, mutta yhtä kaikki selviytymiskykynsä tiedostavana vuorenkävijänä kotiin.
Yhteenvetona siis: Kannatti. Lue täältä koko tarina, miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti